S:n keijupeitto

Minulla on noin vuoden ajan ollut ilo hoitaa vallan mainiota 3-vuotiasta kerran viikossa. Olemme lähinnä leikkineet, ja lempileikkien joukossa ovat olleet mm. syntymäpäiväjuhlat (leikki keskittyy tarjoilujen esillelaittoon), eväsretki (sama kuin edellinen, mutta ensin pakataan) ja uusimpana keijuleikit. Hoitosuhteemme alkoi olla lopuillaan ja käsityöintoni takertui tähän seikkaan jo viikkoja sitten. S:lla on monta ihanaa pikkupeittoa, joiden päälle on hyvä levitellä herkkuja. Kun löysin Arnen & Carloksen Neulo kesä kotiisi -kirjasta (Nemo 2013) esikkopeiton ohjeen, päähäni pälkähti, että tässä olisi suloisen keijumainen lisä S:n peittojen joukkoon.

S:n lempiväri on vaaleanpunainen, sitä piti siis olla mukana. Arkistoistani löytyi kerä Novitan Woolia (vyötteestä päätellen vissiin aika kauan säilötty), loput kävin ostamassa Lankamaailmasta. Gjestalin juuri sopivan paksuinen Maija-lanka sattui olemaan tarjouksessa, sitä tuli mukaan kolme kerää eri väreissä. (Mikä ihana värivalikoima! Olisin saattanut vähän innostua, jos olisin ollut rahoissani.) Ehkä siitä ei ollut keltaista, sillä se on Vikingin Frøyagarnia, hmm. Tässä yhdistelmässä on jotain S:n lempparia, jotain iloista, jotain rauhoittavaa, näin asian pähkäilin.

Jokaisessa kukassa on kolmea eri väriä, joista viimeinen lisätään vasta paloja yhdistettäessä. Tämä oli sikäli ihana työ, että se tuntui etenevän vauhdilla, kun näitä esikonalkuja syntyi todella nopeasti. Pyrin tekemään kaikenlaisia väriyhdistelmiä.

Palojen mallailua. Ajatuksenani oli aluksi laittaa kaikkia värejä sikin sokin, mutta mieleni pyrkii aina pitämään jonkinlaista säännönmukaisuutta yllä, joten päätin sittenkin käyttää palojen yhdistämiseen vain kahta väriä ja asetella ne raidoiksi. Palojen asettelu vaati pientä mietiskelyä ja siirtelyä, sillä en halunnut, että keskimmäinen ja uloin kerros olisivat samaa väriä tai että samanlaiset palat olisivat vierekkäin.

Palojen yhdistäminenkin kävi kohtuullisen nopeasti. Tämä oli kyllä kiva malli virkata! Valmista tuli, eikä tullut edes kiire! Vaan sitten...

Terveiset takapuolelta! Jokaisessa palassa on KUUSI langanpätkää pääteltävänä. Ai niin, inhoan päättelyä (kuka ei). Sen sain päätökseen viimeisenä iltana ennen lahjan luovutusta. Päättely hoituu vain pakon edessä.

Arnen ja Carloksen ohjeet olivat hiukan leväperäiset, ehkäpä he kannattavat luovuutta enemmän kuin pedanttiutta. Yritin tihrustaa valokuvista, kuinka he ovat tehneet peiton reunat ja kulmat, mutta tämä ei kyllä taida olla samanlainen. Eikä vissiin ole tarviskaan. Kulmat olisivat olleet enemmän mieleeni suorempina, mutta eihän minun tätä tarvitse katsella, heh. Mielestäni peitto kaipasi vielä reunoja. Jos vaaleanpunaista olisi riittänyt, olisin virkannut ne sillä. Olisikohan tullut överit, ehkä parempi näin.

Valmis! Vastaanottaja nimesi tämän Nelli-keijun syntymäpäivälahjaksi, toivottavasti peitto inspiroi siis uusiin kivoihin leikkeihin.

Hyvää juhannusta!

Valmistujaiset! (Mekon ja minun)

Keväällä mielessäni kummitteli halu ommella mekko valmistumiseni kunniaksi. En kuitenkaan ole ommellut vaatteita kuin peruskoulussa opettajan opastuksella, joten usko omiin kykyihini oli jokseenkin horjuva. Pohdin, että mistä edes kuuluu hankkia kaavat. Sitten vastaani käveli kirjastossa Suuri Käsityö -lehden numero 3/2013, ja sitä selaillessani löysinkin tosi kivan näköisen mallin (nro 7). Ostin lehden itselleni ja Marimekon ystävämyynnistä hankin kankaan (ja sain ihanan ystävällistä palvelua, vaikka tehtaanmyymälä on aina kovin ruuhkainen ystävämyynnin aikaan). Valitsin Jenni Tuomisen sinisen Pikku jätski -kuosin. Valitsimme myyjän kanssa lopulta kolmesta vaihtoehdosta, ja hänen esitellessään kankaan leikkisänä totesin, että se lienee sopiva lastentarhanopettajan valmistujaismekkoon.

Oletin, että tummansinipohjaisen kankaan kanssa valitaan tummansininen vuorikangas. Eurokankaan myyjä kuitenkin valisti minua, että se saattaa kuultaa valkoisista kohdista läpi. Testasimme, ja tämä piti paikkansa. Valkoinen vuorikangas, siis. Ihmettelin, että miten tämmöisen kangaskasan nyt sitten saa ensin oikeanlaisiksi palasiksi ja sitten kursittua kokoon, mutta prosessiin päti sama kuin moneen muuhun asiaan – peruna kerrallaan. Seurasin lehden ohjeita kohta kohdalta, ja kaikki olikin aivan selkeää.

Mekossa on neljä muotolaskosta vyötärön paikkeilla. Kuten kuvasta näkyy, ne tuli ommeltua muutamaan otteeseen... Kuvaa otettaessa olin tainnut jo jonkun kierroksen purkaakin. Sinnikkyys kuitenkin kannatti, sillä mekko istuu kauniisti. Siitä huolimatta siinä on jokunen sentti pönäköitymisvaraa, mikä ei ole pahitteeksi.

Ompelin mekkoon elämäni ensimmäisen piilovetoketjun. Sitä varten oli toki hankittava piilovetoketjupaininjalka. Ilmankin olisi kaiketi pärjännyt, mutta nyt se on olemassa, ja ehkä kuitenkin helpotti ompelua jonkin verran (sitten kun n. puolen tunnin pähkäilyn jälkeen sain sen asennettua paikalleen oikein, paininjalkojen vaihto ei ole Janomen vahvuuksia) – tästä huolimatta tosin ompelin vetoketjunkin n. kolmeen kertaan. Ensin se ei liukunut kiinni, sitten se näkyi liikaa.

Uskalsin hieman jopa sooloilla yhdessä kohdassa. Lehden ohjeen mukaan muotokaitaleiden saumat jätettäisiin pääntiehen ja kädenteille ja niihin tehtäisiin aukileikkauksia. Mietin, että niistä voi tulla aika tönköt, sillä kangas on tukevaa, ja googlailin vähän. Päädyin tekemään siten kuin täällä ja leikkasin saumanvarat aivan kapeiksi.

Helman pituuden päättäminen tuntui todella vaikealta, mutta päädyin lopulta asettamaan sen kuvioiden mukaan. Varasin vissiinkin reilusti kääntövaraa, sillä vuorikangasta sainkin suikaloida vähän lyhyemmäksi ennen helman taittamista.

Ompelukoneeseeni kuuluu vakiovarusteena tällainen kirkas muovinen satiiniommeljalka (joka siis näkyy kuvassa aivan loistavan hyvin). Sen kanssa vuorikankaan ompelu sujui ihan mainiosti. Vasta helman käännettä varten tajusin vaihtaa erilaisen neulan koneeseen. Sain neulat kaupanpäällisiksi ostaessani koneen viime syksynä, ja olen kirjoittanut pakkaukseen "esim. trikoo tai muu hankala materiaali". Toimi eri hyvin myös vuorikankaan kanssa, jonka voisin luokitella "muuksi hankalaksi materiaaliksi". (Sainkin viime talvena tilkkutyökurssilla informaatiota erilaisista ompelukoneneuloista, ja näköjään oikeanlainen neula todella helpottaa ompelua!)

Eilen koitti vihdoin se suuri päivä, kun pääsimme mekkoni kanssa juhlimaan valmistujaisiani. Osallistuimme tiedekunnan järjestämään kukitustilaisuuteen yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, enkä ollut varma, kummasta aikaansaannoksestani olen ylpeämpi, kandidaatin tutkinnosta vai ihan itse ommellusta mekosta! Kuva on otettu päärakennuksen vessassa. Aulassakin olisi ollut peilejä, mutta tämä tuntui jotenkin sopivammalta ympäristöltä :D

Päivä oli vähän viileä, joten hartioille kietaisin pari vuotta sitten morsiuspukuni asusteeksi virkkaamani huivin. Skool!

Vauhdissa mukana

Minulla on jonkinmoinen ongelma saada käsityö valmiiksi. En ole varma, mistä on kyse. Minusta on mukavaa, että jotain on meneillään. On turvallista, että sama työ on odottamassa, kun katselen telkkaria. Minun ei tarvitse ryhtyä tavaamaan uutta ohjetta. Yleisemminkin taidan kokea tekemisestä toiseen siirtymisen epämukavaksi. Siksi teen harvemmin käsitöitä omaan käyttööni – ne eivät tahdo valmistua, jos joskus aloitan niitä. Tässä on yksi syy siihen, että teen mielelläni kaikenlaista lahjaksi muille.

Ystäväni Liisan syntymäpäivä oli tällä viikolla (paljo nonne avaan!). Olin sopivasti varannut taas matkan ihanaan Turkuun (on otettava takaisin se, minkä opiskelun aikana menetti!) ja halusin lahjoa siellä asuvaa syntymäpäiväsankaria. Tähän yhdistyi tietysti itsekäs tarve kokeilla ainakin yhtä inspiroivan patalappukirjan ohjeista nyt, kun hallussani on vielä kirjaston kappale. Kyseessä on Taito Uusimaa ry:n ja Jaana Vehkasalon toimittama Patalappuja à la Carte (Tammi, 2012). Valitsin Liisalle mainion Vauhdissa mukana (Tiny Carousel) -mallin. Virkkasin sen ohjeen mukaisesti Sandnesin Mandarin Petit -langasta, joka kyllä verotti kukkaroa mielestäni kovasti (lähemmäs 5€ kerä). Ehkä puuvillalangoilla on tapana tehdä niin.

En ole virkannut kovinkaan paljon. Ensimmäinen yritys meni ihan kiemuralle yrittäessäni selvittää patalapun aloitusta ohjeesta (aloitus on aina vaikein!), joten otin uusiksi. Käsialani ei ehkä ollut aivan tasaista, ja ympyrän virkkaaminen on muutenkin mielestäni hankalaa! En tiedä, oliko käsialani tiukkaa (vai löysää?), kun minun oli lisättävä silmukoita lähes joka kierroksella, vaikka ohjeen mukaan niitä tuli lisätä joka toinen kerros. Luulenpa, että tämän työn myötä kuitenkin ymmärsin ympyrän virkkaamisesta jotakin. Ohjeessa oli neuvo lisäyksistä ("tee lisäyskerrokset tiheämmin, jos työsi rupeaa muodostamaan kuppia, ja tee lisäyskerrokset harvemmin, jos työn reunat rupeavat aaltoilemaan"), ja tätä noudatin, kun meinasi _kupittaa_. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun kokeilin kirjovirkkausta.

Tästä kuvasta saattaakin erottaa (jos vähän tihrustaa), että onnistuin saamaan kiinteiden silmukoiden sisällä kulkevan langan kurkistamaan kerroksen läpi aina raidan viimeisen silmukan kohdalla. Loppua kohden ymmärsin, että viimeinen silmukka kannattaa jättää vähän rennommaksi.

Valmis! Virkatessani pohdin, että reunus näyttää kummalliselta, vaikka tein sen mielestäni ohjeen mukaan. En uskaltanut alkaa sooloilemaankaan! Nyt kun tarkastelen omaa lappuani kirjan kuvan vierellä (kuva alla), olen kyllä sitä mieltä, että ei se tainnutkaan mennä ihan ohjeen mukaan, tai ainakaan siitä ei yhtä kaikki tullut sellainen kuin kuvan mukaan piti. Sori, Liisa! Jos tekele olisi vielä käsillä, korjaisin reunan ehdottomasti. Voihan jehna, mikä tuska perfektionistille!

Parasta lahjojen antamisessa on niiden paketoiminen! Rakastan voimapaperia ja muuta vastaavaa ruskeaa pakkauspaperia. Rakastan myös kahden rullan washi-teippikokoelmaani, jota minulla on vakaa aikomus kasvattaa heinäkuussa Japani-reissulla. LII-SA piti tavuttaa, koska keskelle tuli liian pitkä väli.

PS. Liisa pitää herkullista Paniikki keittiössä -blogia. Lue ja hanki vesi kielelle! Sieltä voit ihailla myös 100 kertaa laadukkaampia kuvia kuin tästä blogista!