Synttärimekko!

Tänään täytän 30, onnea minä! Juhlia varten oli tietysti ommeltava uusi mekko!

Viime keväänä katselin Marimekossa mekkoja valmistujaisia silmällä pitäen. Tykkäsin heti tästä kankaasta (jonka nimeä en tiedä!), mutta hylkäsin kivat mekot liian hintavina. Tämän kevään ystävämyynnistä ostin pari metriä kangasta kympillä metri, joten tästä mekosta tuli huomattavasti edullisempi kuin viime keväänä haikaillut vaihtoehdot.

Tässä vanhentuneen henkilön asiallinen poseeraus arvokkaimman kimpun kanssa. Rakkaat vanhempani hankkivat minulle toivelistan kärjessä olleen SAUMURIN! Surrr! Laatikosta kaivettiin brunssin jälkeen esiin vasta tämä jännä antenni.

Mekon kaava on Yoshiko Tsukiorin kirjasta Kauniit puserot ja mekot (Otava, 2010), jonka lainasin kirjastosta (malli D, laatikkomallinen venekaulusmekko). Leikkaus on väljä, ja pähkäilin kirjan japanilaisten mittojen kanssa. Päädyin jäljentämään M-koon kaavat. Ompelin mekon ja totesin sen liian reiluksi, äh. Sitten vaan uudestaan varaamaan kirjaa, kun en luota itseeni oikein vielä noiden kaavojen kanssa, ja muokkasin kaavat S-kokoisiksi. Pääntiehen ja hartioihin en jaksanut koskea, joten kappaleet eivät ihan orjallisesti noudata alkuperäistä kaavaa. Taskut jätin tästä mekosta pois.

Tämä ei ole ehkä imartelevin malli minulle, mutta ihan söpö ja kankaalle mielestäni sopiva. Oli myös yksinkertainen tehdä, paitsi matkan varrella oli toki tuo säätö oikean koon kanssa... Hulpiossa kulkevat laineet leikkasin tietysti helmaan ja myös hihakappaleiden suihin. Kaulassa on viime keväänä kuviskurssilla tehty siipiriipus.

 Tässä mekossa oli hyvä juhlia!

Vielä 29!

Neulatyynyn hiljaiselo loppukoon n-y-t NYT! Viikonloppuni on yhtä juhlaa, sillä täytän huomenna 30. Kertaalleen jo juhlittiin, ja huomenna perheen kanssa lisää. Päätin juhlia myös tekemällä pitkästä aikaa päivityksen, joka on ollut aikeissa viikosta toiseen!

Kevät on tullut, mutta nyt on esiteltävä pari viime kuun puolella valmistunutta talvista neuleasustetta. Nämä laitettaneen tämän jälkeen kaappiin odottelemaan syksyä. Mainitsemisen arvoista muuten on, että näiden töiden myötä liityin vihdoin Ravelryyn! Olen vähän vältellyt sitä, sillä arvasin, että sen selailuun saa kulumaan tuntikausia (mikä piti paikkansa etenkin alkuun).

Löysin Leftie-huivin ohjeen jo kauan sitten ja se jäi to do -listalle odottelemaan oikeaa hetkeä. Päätin lopulta, että ystävältä jo kauan sitten saamani ihana Jitterbug-lanka olisi tähän projektiin oiva. Lanka on niin herkullinen, että se olisi tuntunut menevän hukkaan sukkalankana. Sukat ovat monesti piilossa kengissä ja kuluvat käytössä, huivi ei niinkään. Paria Jitterbugille oli vaikea löytää, kuten jo Kädentaitomessuista kertovassa postauksessani kirjoittelin. Avuksi löytyi tietysti toisenvärinen Jitterbug.

Tätä lankaa on muuten tosi miellyttävä neuloa. Ja etenkin tuota violettia! Violetista on tullut vaivihkaa mun guilty pleasure..! En ole koskaan ihmeemmin välittänyt siitä, ja luulenpa, että tämä lanka on ollut porttina violettiin. Tässä on lisäksi kaikkia mahdollisia muitakin ihania värejä ja neulominen oli tosi tyydyttävää, kun eriväriset kohdat asettuivat kauniisti päällekkäin. Huivin ohje on simppeli ja lopputulos on mielestäni tosi kaunis. Tekee mieli tehdä erivärisiä versioita Leftiestä!

Monet käsityöni tuovat mieleen jonkun tietyn tv-sarjan, jota olen katsellut vaikka Netflixistä työtä tehdessäni. Tästä tuli mun Au pair-huivi. :D Koko sarja on näemmä edelleen katsottavissa Areenassa. Siitä vaan! (Köh, talking about guilty pleasures...)

Huivi asettuu kaulaan tosi kauniisti.

Hieno tuli, muttei päässyt vielä oikeaan käyttöön, kun ehdin vaihtaa jo kevyempiin huiveihin.

Toinen hiljan valmistunut projekti on pipo, jota jo ehdin manata jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Leftien jäljiltä jäi melkein kokonaisen oloinen kerä vihreää Jitterbugia, ja keksin, että näistä langoistahan saisikin mainion Wurmin. Tähänkin ohjeeseen olen törmännyt useasti ja miettinyt, että tässä voisi olla minunnäköiseni pipo.

Jitterbug on piirun verran ohuempaa kuin turkoosi Uncommon Threadin Merino Sport -lanka, mutta se ei haitannut, etenkään kun ohuempi lanka oli tuo, jolla neulottiin oikeat raidat. Vilkaiskaapa muuten The Uncommon Threadin sävyjä. Ei voi kuin huokaista, ah mitä herkkuja! Näitä myy onneksi Suomessa ainakin Titityy. (Ja hinnat aiheuttavatkin sitten seuraavan huokaisun... Mutta aina ei tarvitse neuloa kaikkea kolme kerää kympillä -langoista, eihän!)

Tein kavennuksia lopuksi vähän enemmän kuin ohjeessa neuvottiin. En nyt tiedä, oliko se hyvä vai huono ratkaisu. Pipon kärkeen tulee tuommoisia taitoksia, jotka häiritsevät minua, mutta ehkä ne pehmenevät käytössä?

Tein reunan ohjeen mukaan, eli neuloin resorin päätteeksi ensimmäisen kerroksen kiinni tuohon resorin viimeiseen kerrokseen. Olisi pitänyt ommella reuna kiinni vasta lopuksi, sillä taitos meni silmukan tai parin verran vinoon, ja nyt se resori vetää sitten vinoon aina ja ikuisesti, ellen neulo koko pipoa uusiksi (mitä en perfektionismistani huolimatta aio tehdä!). Pipo olisi saanut puolestani olla hitusen löysempikin, mutta ehkä se lerpahtaa sopivasti käytössä. Se jää nähtäväksi ensi talvena.

Seuraavaksi jotain vähemmän talvista!

PS. Sain ystäviltä lahjaksi Virkkuri 2:n! Tekee mieli tarttua jo koukkuun! Kiitos (tulevat) keski-ikäiset ystäväni!

Mamman tuubihuivi

Tämäkin työ oli varsinainen prosessi – tilaustöilläni tuppaa olemaan kuukausien toimitusaika. Joskus viime talvena äiti toivoi huivia itselleen. Tilaus rekisteröitiin. Joskus kesän alussa menimme sitten Ogelin Lankamaailmaan valitsemaan lankoja. Ei mitään karheaa ja kutittavaa, toivoi äiti. Jotakin muhkeaa, tuubihuivi. Kiersimme joka ikisen lankahyllyn, ja jostain tarttui käteeni kaksivärisen patenttineuleen ohje. Lopulta, sulkemisajan ollessa käsillä, päädyimme Zitronin ihanan pehmoiseen, merinovillaiseen Nimbus-lankaan.

Sitten tuli kesä, ja eihän silloin villahuiveja neulota... Kesän jälkeen tuli syksy ja sitkeä flunssa. Kaipasin sohvallamakailun kompensaatioksi jotakin haastetta, ja tämä projekti muistui mieleeni – en ollut koskaan kokeillut kaksiväristä patenttineuletta. Tuubihuivi sinänsä ei kalskahda haasteelta, mutta tunnustan, että aloitin kokeilutilkun (ensin Nimbuksella, sitten vieressä lankakorissa pötköttävällä Nallella, kun Nimbuksen purkaminen osoittautui hyvin rasittavaksi) ainakin seitsemän kertaa ennen kuin tajusin, mistä on kyse. Lopulta havaitsin tekniikan olevan yksinkertainen, joskin hidas.

Tämän kummempia kuvia ei tekovaiheesta taida olla. Huivi lämmitti mukavasti sitten, kun siinä alkoi olla pituutta.

Nimbuksen puikkosuositus on 5–5,5, mutta patenttineuleeseen kannattaa valita suurempi puikkokoko. Kaksivärisen patenttineuleen tekemiseen tarvitaan pyöröpuikko, joten valitsin tähän työhön 60 cm:n mittaiset 8 mm:n puikot. Huivin kooksi ajattelin (sen perusteella, mikä mielikuva minulla oli Lankamaailman myyjän suosituksista) n. 30x120cm. Työssä on muistaakseni 31 silmukkaa, ja leveys oli suunnilleen tuo (neuleesta tosin tulee kovin joustavaa). Neuloin niin kauan kuin lankoja riitti (4x50 g:n kerää), ja pituuskin oli suunnilleen se, mitä piti. Tähän tekniikkaan löytyy ohjeita ainakin Toisella puolen lahden -blogista ja Dropsin sivuilta. (Jostain syystä näissä ohjeissa on viisi kerrosta, joita toistetaan, omassani oli neljä. hmm... Mutta en nyt jaksa paneutua tarkemmin asiaan.)

(Kuvien laatu vain heikkenee, kun päivisinkin on hämärää..!) Langan kauniit sävyt eivät pääse oikeuksiinsa tässä kuvassa. Ihastuin patenttineuleen kalanruotomaiseen tekstuuriin.

Kerrankin sain mukaan tämmöisen kuvausassistentin, kun viimeistelin huivin vanhempien luona! Dolan-veliseni pääsi huomaamattani syömään yhden langanpätkän, hups...

Käänsin huivin ennen ompelua kahdelle kiemuralle niin, että se asettuu kaulaan kauniisti, kun sen kiepauttaa ylleen kaksinkerroin.

Huivi omassa kaulassani, äippä ei olisi varmaan suostunut malliksi. Lämmin ja pehmoinen tuli!

Kesäturisti

Täytyypä hehkuttaa heti alkuunsa: Tänään lähdemme Japaniin! Käsityö- ja blogivimmaa seuraa siis ainakin kolmen viikon radiohiljaisuus. Tarkoituksena on kuitenkin saada bambupuikot mukaan koneeseen ja perillä kiertää massiivisia käsityö- ja askartelutarvikekauppoja. Näistä lisää matkan jälkeen!

Aloitin kesäkuun alussa lyhyen kesäpestini lastenhoitajana. Yhtäkkiä ympärilläni pyöri kaikenlaisia lierihattuja pitkin puistoa, ja eräänä hellepäiväni totesin, että minunkin on saatava tuollainen! Mekkokangasta jäi yli, ja tuumin, että näistä epämääräisistä riekaleista voisi hyvinkin syntyä lierihattu. Nopealla googlailulla löysin erittäin toimivan ohjeen, jonka vaiheita seurasin tarkasti, mutta omaan hattuuni päätin vielä lisätä vuorin.

Leikkasin palat, ja kankaassa oli jopa varaa valikoida sopivia kohtia. Hatun päälle en valinnut juurikaan valkoisia kohtia, sillä valkoinen ei tunnu minun jutultani. Lierin alapuolelle tuleviin paloihin leikkasin valkoisiakin kohtia, ajattelin että ehkä ne valaisevat maisemaa hiukan tuolla lipan alla. Päätin, että kun nyt kerran tehdään, niin tehdään kunnolla: leikkasin lieristä 12 cm leveän!

Ommeltuani vuorin kasaan totesin, että homma ei pelaa. Kaava on pyöristetty käsivaralla, ja olematon kaavoituskokemukseni tuotti liian kulmikkaan sauman. Jouduin siis pyöristämään saumoja.

Marimekon kangas on tukevaa, joten päätin käyttää hyväkseni uusia oppejani. Aukileikkauksia saumanvaroihin, siis! Lierin ulkoreuna kaartuikin heti kauniisti, ehkä aukileikkausten ansiosta. Suunnitelmana oli tikata lierin reuna myös ulkopuolelta, joten leikkasin saumakohtia kapeammaksi, kuten kuvasta ehkä näkyy. Silitin lieriin mukaan yhden kerroksen kiinnisilitettävää tukikangasta, jota jäi juuri sopiva pala yli mekosta.

Valmis! ...Ainakin periaatteessa. Arvoin pitkään, tikkaisinko vielä lierin päälle muutamia tukitikkauksia. Ystävien äänestys puolsi tikkauksia, vaikka hattu oli tällaisenakin mielestäni ihan hauskannäköinen. (Tässä kohtaa en ole ehkä silittänyt lieriä vielä, joten se pönöttää hassusti.)

Hattuosan saumoihin tehdyt tikkaukset tekivät hatusta paljon professionaalimman näköisen! Paitsi tietysti kirkkaan keltaisen palan kohdalla tikkaajan käsi on hiukan tutissut... Tämä on nyt sitten se turhauttava "käsityön jälki".

Tällaiseen möhkäleeseen ompelin vuorin kiinni. Kääntöaukon ompelin kääntämisen jälkeen kiinni käsin.

Merkkasin tikkaukset nuppineuloilla...

...ja sain ommeltua ne jotakuinkin tasaisen kaareviksi! Sijoitin tikkaukset 1,5 sentin välein, ja totesin, että ne olisivat voineet olla ehkä tiuhemmassakin.

Lieri lörpöttää tikkaamisen jälkeen suurempina laineina, ja sitä saa ehkä helpommin aseteltua. Molempi parempi, olen tyytyväinen! Siinä ja siinä, onko lieri hävettävän suuri, mutta leveänä se suojaa myös niskaa. Lohduttaudun myös sillä, että ainakin viime reissulla näin japanilaisilla paljon suuria lieriä ja lippoja, en siis ehkä ole yksin. Ja jos lentokone putoaa, voin leijailla lierini kanssa turvallisesti maahan. :D

Hyvää matkaa meille!

Valmistujaiset! (Mekon ja minun)

Keväällä mielessäni kummitteli halu ommella mekko valmistumiseni kunniaksi. En kuitenkaan ole ommellut vaatteita kuin peruskoulussa opettajan opastuksella, joten usko omiin kykyihini oli jokseenkin horjuva. Pohdin, että mistä edes kuuluu hankkia kaavat. Sitten vastaani käveli kirjastossa Suuri Käsityö -lehden numero 3/2013, ja sitä selaillessani löysinkin tosi kivan näköisen mallin (nro 7). Ostin lehden itselleni ja Marimekon ystävämyynnistä hankin kankaan (ja sain ihanan ystävällistä palvelua, vaikka tehtaanmyymälä on aina kovin ruuhkainen ystävämyynnin aikaan). Valitsin Jenni Tuomisen sinisen Pikku jätski -kuosin. Valitsimme myyjän kanssa lopulta kolmesta vaihtoehdosta, ja hänen esitellessään kankaan leikkisänä totesin, että se lienee sopiva lastentarhanopettajan valmistujaismekkoon.

Oletin, että tummansinipohjaisen kankaan kanssa valitaan tummansininen vuorikangas. Eurokankaan myyjä kuitenkin valisti minua, että se saattaa kuultaa valkoisista kohdista läpi. Testasimme, ja tämä piti paikkansa. Valkoinen vuorikangas, siis. Ihmettelin, että miten tämmöisen kangaskasan nyt sitten saa ensin oikeanlaisiksi palasiksi ja sitten kursittua kokoon, mutta prosessiin päti sama kuin moneen muuhun asiaan – peruna kerrallaan. Seurasin lehden ohjeita kohta kohdalta, ja kaikki olikin aivan selkeää.

Mekossa on neljä muotolaskosta vyötärön paikkeilla. Kuten kuvasta näkyy, ne tuli ommeltua muutamaan otteeseen... Kuvaa otettaessa olin tainnut jo jonkun kierroksen purkaakin. Sinnikkyys kuitenkin kannatti, sillä mekko istuu kauniisti. Siitä huolimatta siinä on jokunen sentti pönäköitymisvaraa, mikä ei ole pahitteeksi.

Ompelin mekkoon elämäni ensimmäisen piilovetoketjun. Sitä varten oli toki hankittava piilovetoketjupaininjalka. Ilmankin olisi kaiketi pärjännyt, mutta nyt se on olemassa, ja ehkä kuitenkin helpotti ompelua jonkin verran (sitten kun n. puolen tunnin pähkäilyn jälkeen sain sen asennettua paikalleen oikein, paininjalkojen vaihto ei ole Janomen vahvuuksia) – tästä huolimatta tosin ompelin vetoketjunkin n. kolmeen kertaan. Ensin se ei liukunut kiinni, sitten se näkyi liikaa.

Uskalsin hieman jopa sooloilla yhdessä kohdassa. Lehden ohjeen mukaan muotokaitaleiden saumat jätettäisiin pääntiehen ja kädenteille ja niihin tehtäisiin aukileikkauksia. Mietin, että niistä voi tulla aika tönköt, sillä kangas on tukevaa, ja googlailin vähän. Päädyin tekemään siten kuin täällä ja leikkasin saumanvarat aivan kapeiksi.

Helman pituuden päättäminen tuntui todella vaikealta, mutta päädyin lopulta asettamaan sen kuvioiden mukaan. Varasin vissiinkin reilusti kääntövaraa, sillä vuorikangasta sainkin suikaloida vähän lyhyemmäksi ennen helman taittamista.

Ompelukoneeseeni kuuluu vakiovarusteena tällainen kirkas muovinen satiiniommeljalka (joka siis näkyy kuvassa aivan loistavan hyvin). Sen kanssa vuorikankaan ompelu sujui ihan mainiosti. Vasta helman käännettä varten tajusin vaihtaa erilaisen neulan koneeseen. Sain neulat kaupanpäällisiksi ostaessani koneen viime syksynä, ja olen kirjoittanut pakkaukseen "esim. trikoo tai muu hankala materiaali". Toimi eri hyvin myös vuorikankaan kanssa, jonka voisin luokitella "muuksi hankalaksi materiaaliksi". (Sainkin viime talvena tilkkutyökurssilla informaatiota erilaisista ompelukoneneuloista, ja näköjään oikeanlainen neula todella helpottaa ompelua!)

Eilen koitti vihdoin se suuri päivä, kun pääsimme mekkoni kanssa juhlimaan valmistujaisiani. Osallistuimme tiedekunnan järjestämään kukitustilaisuuteen yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, enkä ollut varma, kummasta aikaansaannoksestani olen ylpeämpi, kandidaatin tutkinnosta vai ihan itse ommellusta mekosta! Kuva on otettu päärakennuksen vessassa. Aulassakin olisi ollut peilejä, mutta tämä tuntui jotenkin sopivammalta ympäristöltä :D

Päivä oli vähän viileä, joten hartioille kietaisin pari vuotta sitten morsiuspukuni asusteeksi virkkaamani huivin. Skool!