Keväällä mielessäni kummitteli halu ommella mekko valmistumiseni kunniaksi. En kuitenkaan ole ommellut vaatteita kuin peruskoulussa opettajan opastuksella, joten usko omiin kykyihini oli jokseenkin horjuva. Pohdin, että mistä edes kuuluu hankkia kaavat. Sitten vastaani käveli kirjastossa Suuri Käsityö -lehden numero 3/2013, ja sitä selaillessani löysinkin tosi kivan näköisen mallin (nro 7). Ostin lehden itselleni ja Marimekon ystävämyynnistä hankin kankaan (ja sain ihanan ystävällistä palvelua, vaikka tehtaanmyymälä on aina kovin ruuhkainen ystävämyynnin aikaan). Valitsin Jenni Tuomisen sinisen Pikku jätski -kuosin. Valitsimme myyjän kanssa lopulta kolmesta vaihtoehdosta, ja hänen esitellessään kankaan leikkisänä totesin, että se lienee sopiva lastentarhanopettajan valmistujaismekkoon.
Oletin, että tummansinipohjaisen kankaan kanssa valitaan tummansininen vuorikangas. Eurokankaan myyjä kuitenkin valisti minua, että se saattaa kuultaa valkoisista kohdista läpi. Testasimme, ja tämä piti paikkansa. Valkoinen vuorikangas, siis. Ihmettelin, että miten tämmöisen kangaskasan nyt sitten saa ensin oikeanlaisiksi palasiksi ja sitten kursittua kokoon, mutta prosessiin päti sama kuin moneen muuhun asiaan – peruna kerrallaan. Seurasin lehden ohjeita kohta kohdalta, ja kaikki olikin aivan selkeää.
Mekossa on neljä muotolaskosta vyötärön paikkeilla. Kuten kuvasta näkyy, ne tuli ommeltua muutamaan otteeseen... Kuvaa otettaessa olin tainnut jo jonkun kierroksen purkaakin. Sinnikkyys kuitenkin kannatti, sillä mekko istuu kauniisti. Siitä huolimatta siinä on jokunen sentti pönäköitymisvaraa, mikä ei ole pahitteeksi.
Ompelin mekkoon elämäni ensimmäisen piilovetoketjun. Sitä varten oli toki hankittava piilovetoketjupaininjalka. Ilmankin olisi kaiketi pärjännyt, mutta nyt se on olemassa, ja ehkä kuitenkin helpotti ompelua jonkin verran (sitten kun n. puolen tunnin pähkäilyn jälkeen sain sen asennettua paikalleen oikein, paininjalkojen vaihto ei ole Janomen vahvuuksia) – tästä huolimatta tosin ompelin vetoketjunkin n. kolmeen kertaan. Ensin se ei liukunut kiinni, sitten se näkyi liikaa.
Uskalsin hieman jopa sooloilla yhdessä kohdassa. Lehden ohjeen mukaan muotokaitaleiden saumat jätettäisiin pääntiehen ja kädenteille ja niihin tehtäisiin aukileikkauksia. Mietin, että niistä voi tulla aika tönköt, sillä kangas on tukevaa, ja googlailin vähän. Päädyin tekemään siten kuin
täällä ja leikkasin saumanvarat aivan kapeiksi.
Helman pituuden päättäminen tuntui todella vaikealta, mutta päädyin lopulta asettamaan sen kuvioiden mukaan. Varasin vissiinkin reilusti kääntövaraa, sillä vuorikangasta sainkin suikaloida vähän lyhyemmäksi ennen helman taittamista.
Ompelukoneeseeni kuuluu vakiovarusteena tällainen kirkas muovinen satiiniommeljalka (joka siis näkyy kuvassa aivan loistavan hyvin). Sen kanssa vuorikankaan ompelu sujui ihan mainiosti. Vasta helman käännettä varten tajusin vaihtaa erilaisen neulan koneeseen. Sain neulat kaupanpäällisiksi ostaessani koneen viime syksynä, ja olen kirjoittanut pakkaukseen "esim. trikoo tai muu hankala materiaali". Toimi eri hyvin myös vuorikankaan kanssa, jonka voisin luokitella "muuksi hankalaksi materiaaliksi". (Sainkin viime talvena tilkkutyökurssilla informaatiota erilaisista ompelukoneneuloista, ja näköjään oikeanlainen neula todella helpottaa ompelua!)
Eilen koitti vihdoin se suuri päivä, kun pääsimme mekkoni kanssa juhlimaan valmistujaisiani. Osallistuimme tiedekunnan järjestämään kukitustilaisuuteen yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, enkä ollut varma, kummasta aikaansaannoksestani olen ylpeämpi, kandidaatin tutkinnosta vai ihan itse ommellusta mekosta! Kuva on otettu päärakennuksen vessassa. Aulassakin olisi ollut peilejä, mutta tämä tuntui jotenkin sopivammalta ympäristöltä :D
Päivä oli vähän viileä, joten hartioille kietaisin pari vuotta sitten morsiuspukuni asusteeksi virkkaamani huivin. Skool!
